sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Räpistelyä tietotekniikassa...


Auli Kanninen, Loppukirin kirjoittajapiiri 


Hukkumassa tietotekniikkaan

Heräsin aamulla kello viisi. Päässäni pyöri pelottava sekasorto: 
,
  • 8.1 vai 7, RAM, ROM, XP, USB 2, 3, UPS, mega, giga, tera, bitti, laiteohjain, prosessori, Mikrosoft-tili vai oliko se sekvenssi, klippi, trimmaus, rolling vai crawling vai PAL DSRL 720p 24, Prezi vai Weebly? Missäs projektissa menenkään?

    Huu, kaikella tällä pitäisi olla joku vastaavuus taviksen aivoissani.

Kello puoli kuudelta en enää saa unta. Onneksi on tullut sanomalehti, joka edustaa sitä vanhaa tekniikkaa. Hyllyllä minua tuijottaa hiiriarmeija, eli joukko käyttökelvottomiksi tulleita tietokonehiiriä.

On uusi tietokone, läppäri, joka pitäisi saada käyttökelpoiseksi. Missähän tuotakin käyttäisi kun pieni ruokahuone-työhuone on täynnä tietokoneita ja kirjoittimia – elämänkaarensa eri vaiheissa. Loput tilat peittyvät paperiarkkeihin – kesken olevat projektit. Tietokonehan tunnetusti vähentää paperia. Kyllä kai - täytyi jo hankkia pöytään lisäkansi, joten nyt minulla on paperia kahdessa kerroksessa.

  Otan uuden "lapseni" syliin TV-tuoliin. Ihanaa, näytön yli näkee mukavasti television, jos tulisi tarve. Sitä  sentään osaan käyttää. Aamutelevisio virkistää. Mutta ajatukset eivät anna rauhaa:
  • Emolevy, DirectX, DVD-ROM, DVD-RAM, CD-R+, CD-RW, AJURI, ADSL, näytönohjain
Jaha, kone ilmoittaa ”suorintinkäyttö liian korkealla” ja näyttää vaaran merkkiä – ei kuitenkaan mitä pitäisi tehdä. Onneksi ei haittaohjelmia näy.

Yritän asentaa Google-mailia niin, että sillä voisi edes huolehtia yhteydenpidosta TV- tuolini ja muun maailman välillä. Onnistuu ja ei onnistu. Osa sähköposteistani siirtyy uuteen läppäriin, mutta myöhemmin huomaan, että niitä ei millään muulla koneella enää näe. Ei toimi. Erittäin omituista. Lohdutan itseäni sillä, että jos työskentelen usein lievästi (!) kykyni ylittävällä tasolla, Alzheimerin tauti pysyy loitolla. Kaukana se on, jos tämä sen ratkaisee.

Tässä tietokoneinnostuksessani on varmaan jotain geneettistä. Ei liene sattuma, että nelilapsisesta sisarussarjastani kolme on intohimoisen kiinnostunut tietotekniikasta, ja jälkipolvesta löytyy pari ammattilaistakin. Aikoinaan kun totesin, että pappisisareni oli purkanut koneensa sisuksia ja asentanut sinne jotain mystistä, ajattelin jotta kyllä kai minäkin.

Työpaikallani kuntoutuslaitoksessa ei tietenkään 1970-luvulla tietotekniikasta paljon ymmärretty. Lähdin työväenopiston ohjelmointikurssille, joka oli silloin ainoa alan kurssi. Siellä oli käytössä ABC-merkkinen tietokone, ja ohjelmoinnin alkeita opetettiin. Hankin työpaikalleni saman koneen, talouspäällikön suostumuksella. Hieno juttu, ongelma vain oli, ettei mokomaan ollut mitään ohjelmia – olemassakaan. Oman ohjelmointini huippu oli se, kun tein kuntoutujille laskuohjelman, jossa oli pieniä yhteen- ja vähennyslaskuja. Jos ratkaisi tehtävän oikein, pääsi eteenpäin, jos väärin, sai pari uutta laskua tilalle. Ei sillä pitkälle pötkitty. Onneksi löytyi eräs fiksu kuntoutuja, joka ryhtyi suunnittelemaan ohjelmia yhdessä kanssani. Se oli hauskaa ja hyödyllistä aikaa. Aika antiikkista kun myöhempää hurjaa kehitystä ajattelee.

Olen aina ihaillut äärettömästi Charles Darwinia, hänen lajinkehitysteoriaansa. Elolliset olennot kehittyvät luonnonvalinnan kautta niin, että parhaiten kulloiseenkin ympäristöön sopeutuvat jäävät jatkamaan lajia. Variaatiota kehittyy perintötekijöissä tapahtuvien perinnöllisten muutosten, mutaatioiden kautta. Onko meillä edessämme kehitys homo Compurektomis-ihmisen suuntaan, kunhan maltamme odottaa muutaman satatuhatta vuotta. Vai karsiiko kehitys jo aiemmin ihmiset, jotka eivät pysy perässä tai hyväksy tätä trendiä. Kulkeeko kehitys kohti ihmisiä, jotka ovat lukuisten teknisten lisäosiensa takia puoliksi tietotekniikan säätelemiä robotteja, puoliksi ihmisiä.

Muistan ajan, jolloin ihmettelin kun sain puhuvan printterin. Se oli aika hauska. Kun paperi oli lopussa, kirjoitin kertoi hiukan moittivalla äänellä: ”Paperi on lopussa, lisää paperia”. Vielä ankarampi ääni oli, kun se ilmoitti: ”Paperitukos, seuraa ohjeita”. Ja kun tein kuten käskettiin, ääni totesi: ”Nyt voit jatkaa tulostamista”, ja äänessä oli iloa ja rohkaisua. Nykyisin kaksi autonavigaattoria huolehtivat seuranpidosta. On leppoisaa, kun pitkällä ajomatkalla tuntee, että jotakuta kiinnostaa missä minä harhailen, ja tämä joku yrittää oikeasti – kaukaa avaruudesta – ohjata minut oikealle tielle. 

Viimeksi kun tulin ATK-kurssilta Malmitalosta, olivat molemmat navigaattorit (nainen ja miesääni) melko samanmielisiä menomatkalla. Takaisin tullessa luulin toisen lopettaneen, kun se oli vielä vierinyt penkin alle. Mutta ei, kirkas naisen ääni alkoi sieltä penkin alta ohjata pimeässä ja sateessa autoani, ja hän oli aina eri mieltä kuin toinen, mies. Ihmettelin kun jatkuvasti näin kylttejä Malmi, kehä 1, Malmi, ylä-Malmi, ala-Malmi. Jossakin vaiheessa totesin, että nainen ohjaa minua takaisin lähtöpaikkaani Malmilla ja mies rakkaaseen Arabianrantaan. Oli rankka ja pelottava reissu, mutta satelliitti ohjasi minut lopulta miehen avustamana kotiin. Odotan mielenkiinnolla seuraavia keksintöjä, joilla yksineläjä saa seuraa ja apua näin mukavasti. Olisi mielenkiintoista kokeilla vanhuksille suunnattuja ”ruokinta-automaatteja”. Kone kertoisi esimerkiksi:

- Hei Auli, joko nälkä näppäisee? Tänään voisit valita meksikolaisen kanapadan ja kukkakaaligratiinin välillä. Vai onko molempi parempi? Mitäs tuumit? Pannaanko lisäksi salaattia ja ranskanperunoita. Entä lasi viiniä? Ja sopisiko joku jälkiruoka? Ruokailun päätyttyä ääni ilmoittaisi aterian kalorimäärän ja muun ravintokoostumuksen – jos haluat, ja kertoisi vielä, mitä olisi päivän kuluessa hyvä vielä nauttia, jotta pysyisit kunnossa. Tietysti aterian lisukkeeksi voisi valita musiikkia tai muuta hauskaa – ja puhujan valokuvan tai päivän videon. Tämä automaattihomma on jo nyt vähän alkeellisemmassa muodossa todellisuutta.

Nykyisin näitä puhuvia laitteita ei ole käytössäni tämän enempää. Sen sijaan kuuluu joka puolelta ärsyttäviä ääniä:
  • Piip, piip, piip, piip, pipipi, pipipipi, piiiiiiiip, prrrrrp, pim-pom, pim-pom, plop, plop – tai mitä kummallista kukin on esimerkiksi puhelimensa ääneksi kehitellyt. Välillä ei voi arvata, onko kysymyksessä talomme heikosti kuuluva hälytys vai joku muu äänimerkki. 

Turha tässä on vain valittaa. Itse asiassa tietokonemaailma tuottaa aivan loputtomasti hienoja kokemuksia. Ennen kaikkea voi sitä iloa, kun pitkän ponnistelun ja rääkin jälkeen kone alkaa totella: joku kuva siirtyy sinne minne piti, musiikki alkaa soida, sähköposti tavoittaa ystävän tai video-elokuva alkaa näyttää hauskalta. Nuo käsittämättömät käsitteetkin saavat vähitellen sisältöä - ainakin jossakin määrin.

Miten mukava on tilata matkalippu tai teatteri/elokuva/konserttilippu käden käänteessä. Viime viikolla tilasin kaksi kirjaa, värikasetteja ja oopperaliput – ja kaikki tapahtui tosi nopeasti. Värikasetit tulivat postiluukusta – tosin pari puuttui. Siitä valitetaan. Liput sain heti. Maksaminen varsinkin tapahtui käden käänteessä – tietenkin. Tietokonettakin tai ohjelmiin liittyviä korjauksia hoidetaan nykyisin etätyönä – neiti tai herra ottaa koneesi haltuun, ja simbsalabim! koneessa alkaa tapahtua. Entäs sitten some, siis sosiaalinen media?

Vielä olisi opittavaa. Mitä kieltä nämä ovat ja mihin ne liittyvät? Täytyykö minun kaikki tietää?
  • MP3 ja MP4, docx, jpeg, tif, #MTV3, Siri, WEP, Mb/s, Flickr, Acrobat, Silverlight, Ubuntu


Tämä kuva ei mitenkään liity tekstiin, mutta on aika kiva - ja onhan pääsiäinenkin tulossa!

Hyvää pääsiäistä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti